Todistukseni

VILJO MURTOMÄEN ELÄMÄ

  Viljo syntyi 8.6.1935 perheeseen, jossa lapsia oli peräti 11. Asuntona oli 5 x 5 m. tupa ja myöhemmin siihen rakennettiin lisänä pieni kamari. Isä Job Murtomäki toimi metsätyönjohtajana ja sitten pitkän päivätyön tehneenä Pyhäjärven Sanomien talouspäällikkönä ja päätoimittajana. Jobin pakinoista tuli legenda - niin suosittuja ja mielenkiintoisia ne olivat.

  Uskovainen äiti hoiti perhettä rakkauden antaumuksella. Äiti rukoili paljon perheen puolesta. Viljoa kiinnosti urheilu heti nuoresta pitäen. Alussa hiihto oli tärkein, myöhemmin mukaan tulivat myös kenttälajit.

  Vuosi 1957 merkitse paljon Jokikylälle. Viitasaarella asui Sylvi Masalin-niminen nainen, joka oli antanut elämänsä Jumalan käsiin ja oli valmis julistamaan evankeliumia siellä, minne Jumala hänet johtaa. Sylvi näki merkillisen ilmestyksen: Pyhäsalmelta pohjoiseen oli kylä, joka oli kuin kypsä viljapelto ja sinne hänen pitäisi lähteä leikkaamaan viljaa. Näky oli niin voimakas, että Sylvin oli jätettävä vanha äiti toisten hoitoon ja itse lähti matkalle kohti Pyhäjärveä. Hän tuli Jokikylälle, kyseli kokouspaikkoja ja pian oli sellainen tilanne, että paikkoja oli enemmän kuin kokouksia voitiin pitää. Ei Sylvi Masalin ollut maailman parhaita puhujia, mutta hänen päällään oli merkillinen Jumalan Pyhän Hengen voitelu ja rakkaus ihmisiin. Vieläkin jotkut lauseet ovat hyvässä muistissa, joita Sylvi toisti saarnoissaan usein. "Tänä päivänä, kun te kuulette Herran äänen, älkää paaduttako sydämiänne".

  Jälleen oli eräs kokous. Tällä kertaa Tauno Kievelän kodissa. Tästä kokouksesta tuli Viljon käännekohta, vaikka sunnitelmat olivat aivan toisenlaiset.

  Edessä olivat urheilukilpailut ja vanhat piikkarit olivat loppuunkuluneet. Piti mennä Salmelle ostamaan uudet. Matka Viljo tapasi Aili-sisarensa (Tauno Kivelän puoliso), joka pyysi veljeään mukaan huomenna olevaan kokoukseen. Viljo mumisi jotakin, mutta halua mennä kokoukseen  ei ollut.

  Hän kuitenkin teki sellaisen päätöksen, että voisihan hän mennä kokoukseen, jos sopivia piikkareita ei Salmelta löytyisi. Niinhän siinä kävi, että kaupassa oli joko numeron liian pieniä tai liian suuria piikkareita, mutta oikeaa kokoa ei ollut.                                      Oli  lämmin elokuinen ilta, kun Kivelän taloon alkoi kerääntyä kokousväkeä ja Viljokin oli matkalla sinne. Heti kun hän astui sisälle tupaan, valtasi valtava synnintunto hänet. Teki mieli heittäytyä lattialle ja huutaa: "Minä olen syntinen mies!"  Aili-sisar istui viereisellä tuolilla ja kokousväki alkoi laulaa: "Ihmeinen rakkaus suur.."   Juuri tätä sanomaa Viljon sydän oli ikävöinyt! Olihan hän jo rippikoulussa kuullut pastori Aarno Vihantolan saarnaavan parannuksesta, joka kuului myös nuorille rippikoululaisille.

  Kokouksessa puhui ensin Sylvi Masalin ja sitten Raili Meriläinen (nyk. Kumpumäki) , jonka sanat sattuivat suoraan sydämeen. "Jeesuksen kädet piti naulita ristille siksi, että Hän voisi  sovittaa myös ne synnit, joita olemme tehneet käsillämme. Jeesuksen jalat piti naulita ristille siksi, että Hän sovittaisi nekin synnit, joita olemme tehneet jalloillamme".  Nyt viljo ymmärsi myös sen unen, jonka hän oli nähnyt: Jeesuksella oli ollut kädessään kori, johon hän keräsi jokaisen askeleen, jonka Viljo oli astunut ja jotka olivat olleet vääriä Jeesuksen silmissä. Nyt olisi tilaisuus saada KAIKKI anteeksi. 

Näin Viljo jatkoi: "Koin voimakkaasti, ETTÄ MINÄKIN OLEN SYYLLINEN JEESUKSEN KUOLEMAAN!.  Itkin niin paljon, että evankelista Masalinin oli kysyttävä kolme kertaa, haluaisinko antaa elämäni Jeesukselle. Vasta sitten sain sanotuksi: "Haluan". Elämässäni tapahtui MUUTOS! Tuon illan jälkeen en ole enää piikkareita tarvinnut. Mutta minä koin muutakin. Minun piti mennä pyytämään anteeksi niiltä ihmisiltä, joita vastaan olin rikkonut. Olin tehnyt kolttosia myös kylämme maamiesseuran vahtimestarille. Niinpä lähdin liikkeelle. Kylän nuoret olivat tanssimassa salissa, kun menin vahtimestarin luo, tunnustin pahat sanani ja huonon käytökseni. Sain anteeksiannon ja nyt ensimmäistä kertaa koin todeksi Jeesuksen sanat: "JOKA TUNNUSTAA MINUT IHMISTEN EDESSÄ, SEN MINÄKIN TUNNUSTAN ISÄNI EDESSÄ, JOKA ON TAIVAASSA"."

  Viljo teki paljon metsätöitä, ja vikurihevonen ei ollut aina isännälle niin kuuliainen kuin sen olisi pitänyt olla. Viljo kiroili mielessään! Ja omatunto alkoi soimata. Tähänkin tilanteeseen Jumala lähetti avun kahden miehen - Ville Leppiesaaren ja Arvi Röytiön muodossa. Viljo pyysi esirukousta kokouksessa ja seuraavana päivänä ei tullut mieleenkään kiroilla samaiselle vikurihevoselle.

  Nuorella uskovalla oli myös epäilyksien hetkiä. "Onko Jumala varmasti olemassa?". Viljo pyysi merkkiä ja Jumala vastasi kaksikin kertaa.  Jumalasta kertoi kerran pöllön erikoinen käytös, sitten myös tähtitaivaan kautta Viljo ymmärsi, että Jumalan täytyy olla olemassa!

  Viljo sai hyvän syntymäpäivälahjan v. 1965, kun hän avioitui Irma (Lohvansuu) kanssa. Irma on rukouksen ihminen. Kerrankin hänen oli taisteltava valtavassa tuskassa miehensä puolesta lähes koko yön. Seuraavana päivänä Viljo olikin sellaisessa koetuksessa, että ilman vaimon esirukousta olisi voinut tapahtua hyvin pahoja asioita.

  Kumpikin, sekä Viljo että Irma, palvelevat edelleen Jumalaa sanoin, lauluin ja töin.

 

Muistiin merkinneenä

Väinö Viikilä